Mikkeli tunnetaan Päämajakaupunkina. Yli 60 vuotta vanhoja tapahtumia pyhittämään on kaupunkiin perustettu useita museoita, Päämajamuseo, Viestikeskus Lokki, Jalkaväkimuseo, Naisvuoren näkötornin ilmavalvontamuseo, Mikkeli-klubi ja suosituin matkailukohde Kenkävero, joka komeilee pitkällä historiallaan. Vasta viime keväänä kaupunkiin muuttaneena silmään on pistänyt marsalkka Mannerheimiin viittaavat liikkeen nimet melkein jokaisessa kadunkulmassa viimeistä elintarvikekioskia myöten. Samaa sota-ajan ruostunutta rautaa on pystytetty Mikkelin portiksi liikenneympyrään Hesburgerin viereen.
Arvostan historiaa. Sota-ajasta kertovat dokumentit ovat mielenkiintoisia. Kunnioitin pappaani ja hänen muistojaan sotaveteraanina. Olen kiertänyt kaikissa mainitsemissani museoissa. Kenkäverokin yllätti monipuolisuudellaan. Siitä huolimatta kaupungin markkinointi pölyttyneenä sota-ajan jäänteenä kummeksuttaa. Vitostien varressa ravirataa ja aikoinaan kalliiksi moitittua Mikaelia lukuun ottamatta näkyvät mainokset vanhasta pappilasta ja sotamuseoista. Eikö Mikkelillä ole muuta mainostettavaa? Pitäisikö olla?
Mikkelin pitää pystyä tarjoamaan museoiden sijaan ihmisille enemmän muisteltavaa. Enemmän positiivisia kulttuurielämyksiä ja mieluisia paikkoja, missä on hyvä rentoutua tai muuten mielenkiintoista vierailla. Tarvitsemme enemmän elämää kaupunkiin. Yhteisöllisyyttä on syytä lisätä. Voisiko Kenkäveron pelloille rakentaa laajan picnic-alueen, jossa perheet tai kaveriporukat voisivat viettää kesäisin aikaa rennon yhdessäolon merkeissä? Niinpä kun jätevedenpuhdistamo aikanaan siirretään, olisi syytä pidättäytyä rakentamasta paikalle kauppakeskusta, vaan alue voitaisiin jättää kevyeen asuntorakentamiseen tai matkailua varten. Graanissa on jo iso kauppakeskus ja kauppahalleja on molemmin puolin vitostietä Lappeenrannantien tuntumassa. Kenkäveron alue olisi hyvä laajennettavaksi. Sijainti on niin kohdallaan, että vaikka siinä olisi Tielaitoksen levike ja jäätelökioski, niin siitä voisi tulla kaupungin tärkein matkailukohde. Niinpä sitä pitää laajentaa.
torstai 16. lokakuuta 2008
Linkki muihin kirjoituksiini
Tänä vuonna Viikko-Vapauteen kirjoittamani kolumnit ja julkisesti pitämäni puheet löydät osoitteesta:
http://etelasavo.sdp.fi/index.php?mid=66
http://etelasavo.sdp.fi/index.php?mid=66
lauantai 6. syyskuuta 2008
Virolaiset konfliktin tiellä
Viron puolustusvoimien komentaja kenraaliluutnantti Ants Laaneots on jälleen vetänyt Hitler- ja Stalin-kortit esiin. Laaneots syyttää Venäjää stalinismista ja Hitlerin kaltaisesta toiminnasta. Pidän kummallisena, että noin vastuullisessa asemassa oleva henkilö osoittautuu kuumakalleksi, joka epämieluisan tapahtuman tullen kaivaa tunnerekisteristään kaikkein jyrkimmät ilmaisut, mitä tietää. Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves on osoittautunut yksipuolisuudessaan pettymykseksi ja näyttää olevan sukupolvikysymys, ennen kuin Viro pystyy rakentamaan heitä itseään hyödyttäviä suhteita Venäjään.
Venäjä ei tarvitse Viroa. Sillä on kylliksi kauppakumppaneita ja myös sopuisia naapureita. Viron kehitykselle olisi eduksi hyödyntää maan laajaa venäläisvähemmistöä, eikä sortaa sitä. EU:n painostuksesta tilanne on kohentunut, mutta kansanosien välillä on vieläkin syvää epäluuloa. Kanssakäymistä tehdään mieluummin keskenään ts. venäläiset käyvät tietyissä ravintoloissa ja virolaiset toisissa. Sen sijaan, että Viro rakentaisi itsestään siltaa Euroopan ja Venäjän välille, yleinen pyrkimys tuntuu olevan konfliktin tavoittelu.
En näe mitään yhtymäkohtia Etelä-Ossetian ja Viron välillä. Vaikka rajasopimusta ei olekaan hyväksytty. Jos Narva julistautuu itsenäiseksi, virolaiset hyökkäävät sinne ja aloittavat venäläisten lahtauksen, tilanne voi muuttua. Kovin kaukaa haetulta sellainen kehityskulku tuntuu, kun Virossa venäjän kielen käyttö on sentään sallittua. Virolla on kaikki sivistysvaltion mahdollisuudet kehittää hyviä suhteita Venäjään.
Presidentti Mauno Koivisto ei turhaan varoittanut Viron itsenäistyessä suomalaisia liian innokkaasta keskustelusta. Nyt on nähtävissä, kun EU:n ja NATO:n sateenvarjot ulottuvat Viron ylle, että Virossa on merkittäviä tahoja, jotka isomman suojasta heittävät kiviä aivan väärään suuntaan. Mitä isompi rettelö saadaan aikaiseksi, sitä parempi tuntuu olevan virolaisille. Toivottavasti virolaiset kasvavat pian aikuisiksi ja ryhtyvät tekemään yhteistyöhakuista reaalipolitiikkaa joka suuntaan. Tällä hetkellä Suomen on syytä lisätä etäisyyttä noin riehakkaaseen naapuriin. Kuten Paavo Lipponen totesi A+ -ohjelmassa, Suomi on yhteistyön rakentaja Euroopan ja Venäjän välillä.
Venäjä ei tarvitse Viroa. Sillä on kylliksi kauppakumppaneita ja myös sopuisia naapureita. Viron kehitykselle olisi eduksi hyödyntää maan laajaa venäläisvähemmistöä, eikä sortaa sitä. EU:n painostuksesta tilanne on kohentunut, mutta kansanosien välillä on vieläkin syvää epäluuloa. Kanssakäymistä tehdään mieluummin keskenään ts. venäläiset käyvät tietyissä ravintoloissa ja virolaiset toisissa. Sen sijaan, että Viro rakentaisi itsestään siltaa Euroopan ja Venäjän välille, yleinen pyrkimys tuntuu olevan konfliktin tavoittelu.
En näe mitään yhtymäkohtia Etelä-Ossetian ja Viron välillä. Vaikka rajasopimusta ei olekaan hyväksytty. Jos Narva julistautuu itsenäiseksi, virolaiset hyökkäävät sinne ja aloittavat venäläisten lahtauksen, tilanne voi muuttua. Kovin kaukaa haetulta sellainen kehityskulku tuntuu, kun Virossa venäjän kielen käyttö on sentään sallittua. Virolla on kaikki sivistysvaltion mahdollisuudet kehittää hyviä suhteita Venäjään.
Presidentti Mauno Koivisto ei turhaan varoittanut Viron itsenäistyessä suomalaisia liian innokkaasta keskustelusta. Nyt on nähtävissä, kun EU:n ja NATO:n sateenvarjot ulottuvat Viron ylle, että Virossa on merkittäviä tahoja, jotka isomman suojasta heittävät kiviä aivan väärään suuntaan. Mitä isompi rettelö saadaan aikaiseksi, sitä parempi tuntuu olevan virolaisille. Toivottavasti virolaiset kasvavat pian aikuisiksi ja ryhtyvät tekemään yhteistyöhakuista reaalipolitiikkaa joka suuntaan. Tällä hetkellä Suomen on syytä lisätä etäisyyttä noin riehakkaaseen naapuriin. Kuten Paavo Lipponen totesi A+ -ohjelmassa, Suomi on yhteistyön rakentaja Euroopan ja Venäjän välillä.
keskiviikko 13. elokuuta 2008
Venäjä, Eurooppa ja Georgia/Gruusia
Puola, Baltian maat ja Ukraina näyttävät vielä painiskelevan Neuvostoliiton taakan alla. II maailmansodan jälkeiset 45 vuotta olivat satelliittivaltioille raskaita aikoja muodollisista rauhan vuosista huolimatta. Kun nyt piskuiset Baltian maatkin ovat päässeet tai ajautuneet EU:n ja NATO:n suojelukseen, purkautuvat neuvostotraumat tarpeettomana ulkopoliittisena pullisteluna. Ei ole sellaista Venäjän tekoa, etteivätkö em. valtiot sitä jyrkästi tuomitsisi ja vaatisi samalla vanhaa Eurooppaa kovistelemaan Venäjää. Tässäkin valossa näyttää hämmästyttävältä, miten nopeasti Suomessa Jatkosodan jälkeen otettiin lusikka kauniisti käteen ja ryhdyttiin käymään kauppaa Neuvostoliiton kanssa sekä rakentamaan asiallisia poliittisia suhteita. Vaikka rauhanehdot olivat erittäin kovat, hyötyi Suomi sen jälkeisestä YYA-sopimuksen mukaisesta politiikasta.
Lännessä tunnettiin suurta riemua siitä, että Neuvostoliitto hajosi ja suunnitelmatalous hävisi markkinataloudelle. Olen jo vuosia ihmetellyt sitä, millä logiikalla länsi on sen jälkeen vaatinut Venäjää myymään entisiin Neuvostoliiton satelliittivaltioihin energiaa murto-osalla (esim. 40 %) maailmanmarkkinahinnoista. Venäjä on toistakymmentä vuotta myynyt kaasua pilkkahintaan Ukrainalle. Kun poliittinen etäisyys Oranssin vallankumouksen myötä kasvoi, minusta oli vähintäänkin luonnollista, että alennuksista alettiin luopumaan ja siirryttiin vähitellen kohti yleisiä kauppatapoja - markkinataloutta. Venäjä ei ole sulkenut tietääkseni yhtään kaasuhanaa siltä ostajalta, joka maksaa laskunsa ja tuotteesta asiallisen hinnan. Maailmanmarkkinahintaan Georgian osalta siirryttiin vasta 2006, 15 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Lännessä on Georgian (tai kuten virolaiset ja venäläiset sitä edelleen vanhan persiankielisen sanan perusteella nimittävät - Gruusian), Etelä-Ossetian, Abhasian ja Venäjän sotatoimia käsitelty osin yksipuolisesti. Ongelmana tilanteen hahmottamisessa on ollut, että Venäjä ei ole laskenut sotatoimialueelle kansainvälisiä toimittajia ja osapuolet ovat käyttäneet varsin väritettyä retoriikkaa. Suoranaisia valheita on käynyt ilmi ja ainakin Gruusian presidentti on niistä jo kärähtänyt. Suomen kannalta surkeaa oli verrata sotatoimia Talvisotaan, joka Suomessa on saanut melkein pyhän kaiun. Yhtä mautonta on vetää asiaan niin Hitler kuin Saddam Husseinkin.
Etelä-Ossetia on hakenut itsenäisyyttä jo Neuvostoliiton viimeisinä vuosina. Itsenäisyysjulistus johti Gruusian lakkauttamaan alueen autonomian sekä ossetian kielen aseman ja pyrkimykseen integroida alue. 1992 Venäjä, Gruusia ja Pohjois-Ossetia loivat yhteiset rauhanturvajoukot osseetteja suojelemaan. 2003 poliittinen etäisyys Gruusian johtoon kasvoi ruusujen vallankumouksen myötä ja Venäjä ajautui asiassa selkeämmin osapuoleksi. Vaikka Venäjä on yrittänyt YK:n turvallisuusneuvostoa saada asiaa pohtimaan, ei päätöksiä ole saatu aikaan.
Voi olla, että Etelä-Ossetia provosoi Gruusiaa, kuten pääministeri Vanhanen sanoi. Joka tapauksessa olympialaishumua hyödyntäen Mihail Saakashvili tarttui sotilaalliseen korttiin ja ryhtyi palauttamaan järjestystä eli nujertamaan Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa. Tämä siitä huolimatta, että Etelä-Ossetian kansa on 99 % osuudella vastustanut Gruusian alaisen autonomian palauttamista. Luottamus Gruusiaan on heiltä mennyt.
On todennäköistä, että Etelä-Ossetian 70 000 asukasta olisivat suurelta osin joko paenneet tai menehtyneet Gruusian hyökätessä. Noin 30 000 osseettia on paennut Pohjois-Ossetiaan ja 56 000 gruusialaista on paennut Stalinin syntymäkaupungista Gorista. Tämä Venäjän sotatoimista huolimatta ja niiden takia. Siviiliuhreja on tullut puolin ja toisin. Tilanne on monimutkaistunut entisestään.
Onneksi Puola, Ukraina, Baltian maat tai Ruotsi eivät päätä Suomen tai EU:n ulkopolitiikasta. Yksipuolisen tuomitsemisen sijaan nyt tarvitaan kansainvälisiä rauhanturvajoukkoja Venäjän vastustuksesta huolimatta. Venäjän on aika ymmärtää, että Gruusia on menetetty, mutta Gruusiankin on syytä havaita, että serbialaiseen tapaan sotimalla ratkaisuja ei 2000-luvulla saada aikaiseksi. Kansanmurhaa ei Eurooppa voi hyväksyä. Kansainvälisen yhteisön on kyettävä päätöksiin. Liian monta kriisiä on jätetty puolitiehen. Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Niin Etelä-Ossetiassakin.
Mitä Yhdysvaltojen moraaliin tulee tässäkin asiassa, jääköön omaan arvoonsa.
Lännessä tunnettiin suurta riemua siitä, että Neuvostoliitto hajosi ja suunnitelmatalous hävisi markkinataloudelle. Olen jo vuosia ihmetellyt sitä, millä logiikalla länsi on sen jälkeen vaatinut Venäjää myymään entisiin Neuvostoliiton satelliittivaltioihin energiaa murto-osalla (esim. 40 %) maailmanmarkkinahinnoista. Venäjä on toistakymmentä vuotta myynyt kaasua pilkkahintaan Ukrainalle. Kun poliittinen etäisyys Oranssin vallankumouksen myötä kasvoi, minusta oli vähintäänkin luonnollista, että alennuksista alettiin luopumaan ja siirryttiin vähitellen kohti yleisiä kauppatapoja - markkinataloutta. Venäjä ei ole sulkenut tietääkseni yhtään kaasuhanaa siltä ostajalta, joka maksaa laskunsa ja tuotteesta asiallisen hinnan. Maailmanmarkkinahintaan Georgian osalta siirryttiin vasta 2006, 15 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Lännessä on Georgian (tai kuten virolaiset ja venäläiset sitä edelleen vanhan persiankielisen sanan perusteella nimittävät - Gruusian), Etelä-Ossetian, Abhasian ja Venäjän sotatoimia käsitelty osin yksipuolisesti. Ongelmana tilanteen hahmottamisessa on ollut, että Venäjä ei ole laskenut sotatoimialueelle kansainvälisiä toimittajia ja osapuolet ovat käyttäneet varsin väritettyä retoriikkaa. Suoranaisia valheita on käynyt ilmi ja ainakin Gruusian presidentti on niistä jo kärähtänyt. Suomen kannalta surkeaa oli verrata sotatoimia Talvisotaan, joka Suomessa on saanut melkein pyhän kaiun. Yhtä mautonta on vetää asiaan niin Hitler kuin Saddam Husseinkin.
Etelä-Ossetia on hakenut itsenäisyyttä jo Neuvostoliiton viimeisinä vuosina. Itsenäisyysjulistus johti Gruusian lakkauttamaan alueen autonomian sekä ossetian kielen aseman ja pyrkimykseen integroida alue. 1992 Venäjä, Gruusia ja Pohjois-Ossetia loivat yhteiset rauhanturvajoukot osseetteja suojelemaan. 2003 poliittinen etäisyys Gruusian johtoon kasvoi ruusujen vallankumouksen myötä ja Venäjä ajautui asiassa selkeämmin osapuoleksi. Vaikka Venäjä on yrittänyt YK:n turvallisuusneuvostoa saada asiaa pohtimaan, ei päätöksiä ole saatu aikaan.
Voi olla, että Etelä-Ossetia provosoi Gruusiaa, kuten pääministeri Vanhanen sanoi. Joka tapauksessa olympialaishumua hyödyntäen Mihail Saakashvili tarttui sotilaalliseen korttiin ja ryhtyi palauttamaan järjestystä eli nujertamaan Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa. Tämä siitä huolimatta, että Etelä-Ossetian kansa on 99 % osuudella vastustanut Gruusian alaisen autonomian palauttamista. Luottamus Gruusiaan on heiltä mennyt.
On todennäköistä, että Etelä-Ossetian 70 000 asukasta olisivat suurelta osin joko paenneet tai menehtyneet Gruusian hyökätessä. Noin 30 000 osseettia on paennut Pohjois-Ossetiaan ja 56 000 gruusialaista on paennut Stalinin syntymäkaupungista Gorista. Tämä Venäjän sotatoimista huolimatta ja niiden takia. Siviiliuhreja on tullut puolin ja toisin. Tilanne on monimutkaistunut entisestään.
Onneksi Puola, Ukraina, Baltian maat tai Ruotsi eivät päätä Suomen tai EU:n ulkopolitiikasta. Yksipuolisen tuomitsemisen sijaan nyt tarvitaan kansainvälisiä rauhanturvajoukkoja Venäjän vastustuksesta huolimatta. Venäjän on aika ymmärtää, että Gruusia on menetetty, mutta Gruusiankin on syytä havaita, että serbialaiseen tapaan sotimalla ratkaisuja ei 2000-luvulla saada aikaiseksi. Kansanmurhaa ei Eurooppa voi hyväksyä. Kansainvälisen yhteisön on kyettävä päätöksiin. Liian monta kriisiä on jätetty puolitiehen. Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Niin Etelä-Ossetiassakin.
Mitä Yhdysvaltojen moraaliin tulee tässäkin asiassa, jääköön omaan arvoonsa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
