Venäjä, Eurooppa ja Georgia/Gruusia

Puola, Baltian maat ja Ukraina näyttävät vielä painiskelevan Neuvostoliiton taakan alla. II maailmansodan jälkeiset 45 vuotta olivat satelliittivaltioille raskaita aikoja muodollisista rauhan vuosista huolimatta. Kun nyt piskuiset Baltian maatkin ovat päässeet tai ajautuneet EU:n ja NATO:n suojelukseen, purkautuvat neuvostotraumat tarpeettomana ulkopoliittisena pullisteluna. Ei ole sellaista Venäjän tekoa, etteivätkö em. valtiot sitä jyrkästi tuomitsisi ja vaatisi samalla vanhaa Eurooppaa kovistelemaan Venäjää. Tässäkin valossa näyttää hämmästyttävältä, miten nopeasti Suomessa Jatkosodan jälkeen otettiin lusikka kauniisti käteen ja ryhdyttiin käymään kauppaa Neuvostoliiton kanssa sekä rakentamaan asiallisia poliittisia suhteita. Vaikka rauhanehdot olivat erittäin kovat, hyötyi Suomi sen jälkeisestä YYA-sopimuksen mukaisesta politiikasta.

Lännessä tunnettiin suurta riemua siitä, että Neuvostoliitto hajosi ja suunnitelmatalous hävisi markkinataloudelle. Olen jo vuosia ihmetellyt sitä, millä logiikalla länsi on sen jälkeen vaatinut Venäjää myymään entisiin Neuvostoliiton satelliittivaltioihin energiaa murto-osalla (esim. 40 %) maailmanmarkkinahinnoista. Venäjä on toistakymmentä vuotta myynyt kaasua pilkkahintaan Ukrainalle. Kun poliittinen etäisyys Oranssin vallankumouksen myötä kasvoi, minusta oli vähintäänkin luonnollista, että alennuksista alettiin luopumaan ja siirryttiin vähitellen kohti yleisiä kauppatapoja - markkinataloutta. Venäjä ei ole sulkenut tietääkseni yhtään kaasuhanaa siltä ostajalta, joka maksaa laskunsa ja tuotteesta asiallisen hinnan. Maailmanmarkkinahintaan Georgian osalta siirryttiin vasta 2006, 15 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Lännessä on Georgian (tai kuten virolaiset ja venäläiset sitä edelleen vanhan persiankielisen sanan perusteella nimittävät - Gruusian), Etelä-Ossetian, Abhasian ja Venäjän sotatoimia käsitelty osin yksipuolisesti. Ongelmana tilanteen hahmottamisessa on ollut, että Venäjä ei ole laskenut sotatoimialueelle kansainvälisiä toimittajia ja osapuolet ovat käyttäneet varsin väritettyä retoriikkaa. Suoranaisia valheita on käynyt ilmi ja ainakin Gruusian presidentti on niistä jo kärähtänyt. Suomen kannalta surkeaa oli verrata sotatoimia Talvisotaan, joka Suomessa on saanut melkein pyhän kaiun. Yhtä mautonta on vetää asiaan niin Hitler kuin Saddam Husseinkin.

Etelä-Ossetia on hakenut itsenäisyyttä jo Neuvostoliiton viimeisinä vuosina. Itsenäisyysjulistus johti Gruusian lakkauttamaan alueen autonomian sekä ossetian kielen aseman ja pyrkimykseen integroida alue. 1992 Venäjä, Gruusia ja Pohjois-Ossetia loivat yhteiset rauhanturvajoukot osseetteja suojelemaan. 2003 poliittinen etäisyys Gruusian johtoon kasvoi ruusujen vallankumouksen myötä ja Venäjä ajautui asiassa selkeämmin osapuoleksi. Vaikka Venäjä on yrittänyt YK:n turvallisuusneuvostoa saada asiaa pohtimaan, ei päätöksiä ole saatu aikaan.

Voi olla, että Etelä-Ossetia provosoi Gruusiaa, kuten pääministeri Vanhanen sanoi. Joka tapauksessa olympialaishumua hyödyntäen Mihail Saakashvili tarttui sotilaalliseen korttiin ja ryhtyi palauttamaan järjestystä eli nujertamaan Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa. Tämä siitä huolimatta, että Etelä-Ossetian kansa on 99 % osuudella vastustanut Gruusian alaisen autonomian palauttamista. Luottamus Gruusiaan on heiltä mennyt.

On todennäköistä, että Etelä-Ossetian 70 000 asukasta olisivat suurelta osin joko paenneet tai menehtyneet Gruusian hyökätessä. Noin 30 000 osseettia on paennut Pohjois-Ossetiaan ja 56 000 gruusialaista on paennut Stalinin syntymäkaupungista Gorista. Tämä Venäjän sotatoimista huolimatta ja niiden takia. Siviiliuhreja on tullut puolin ja toisin. Tilanne on monimutkaistunut entisestään.

Onneksi Puola, Ukraina, Baltian maat tai Ruotsi eivät päätä Suomen tai EU:n ulkopolitiikasta. Yksipuolisen tuomitsemisen sijaan nyt tarvitaan kansainvälisiä rauhanturvajoukkoja Venäjän vastustuksesta huolimatta. Venäjän on aika ymmärtää, että Gruusia on menetetty, mutta Gruusiankin on syytä havaita, että serbialaiseen tapaan sotimalla ratkaisuja ei 2000-luvulla saada aikaiseksi. Kansanmurhaa ei Eurooppa voi hyväksyä. Kansainvälisen yhteisön on kyettävä päätöksiin. Liian monta kriisiä on jätetty puolitiehen. Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Niin Etelä-Ossetiassakin.

Mitä Yhdysvaltojen moraaliin tulee tässäkin asiassa, jääköön omaan arvoonsa.